Etusivu » 2012 / 3 Lestadiolaisuus, Kevät 2012, Yleinen

Vanhoillislestadiolainen pelastusoppi – suuren luokan teologinen ongelma luterilaisessa kirkossa

Kari Kuula, dosentti, Kuopio 14.05.2012 Yksi kommentti
  •  
  •  
  •  
  •  

GD Star Rating
loading...

Pelastus vain meiltä

Vanhoillislestadiolaisen liikkeen teologinen opetus on melkoinen ongelma evankelisluterilaisessa kirkossa. Liike nimittäin opettaa pelastuksesta näin. Ihmisen on saatava synnit anteeksi päästäkseen Jumalan vihan alta. Synnit saadaan anteeksi, kun niitä kadutaan, pyydetään anteeksi ja sitten otetaan vastaan anteeksiantamus. Luonnollisesti on tehtävä parannus myös niin, että synnin tekeminen lopetetaan.

Oleellinen kohta yhtälössä on anteeksiantamuksen välittäminen ja vastaanottaminen. Se tapahtuu niin, että anteeksiantamuksessa elävä itse julistaa katuvalle synnit anteeksi. Tämän vallan Kristus on antanut kaikille todellisille seuraajilleen. Pelastuakseen ihmisen on siis saatava synninpäästö tosi uskovalta.

[stextbox id=”custom”]Mistä näitä tosiuskovia sitten löytyy? Sieltä missä kokoontuu vanhoillislestadiolaisia.[/stextbox]

Mistä näitä tosiuskovia sitten löytyy? Sieltä missä kokoontuu vanhoillislestadiolaisia. Tämä tiedetään siitä, että Pyhä Henki valaisee oikein uskovien mielet niin, että he haluavat tulla yhteen sinne, missä julistetaan oikeaa synninpäästöä ja evankeliumia, ja kiistaton uskovien kokemus on se, että Henki kutsuu ihmisiä nimenomaan vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen. Vain siellä – näin Hengen sisäinen todistus sanoo – julistetaan synnit anteeksi.

Jos joku epäilee tätä, hän ei ole kuullut Hengen ääntä oikein. Tästä lopulta tunnistetaan oikein uskova. Hänet Hengen sisäinen todistus kutsuu vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen. Se jolle riittää perusseurakunnan elämä, ei ole uskova eikä tiellä taivaaseen.

Näin vanhoillislestadiolaisuus ei katso olevansa vain oikea vaan peräti ainoa kirkko. Vain he ovat Kristuksen ruumis. Vain heidän keskuudessaan on mahdollista saada synnit anteeksi. Vain heidän yhteisönsä kautta johtaa tie iankaikkiseen elämään.

Kirkon ulkokuori

On kiistatonta, että vanhoillislestadiolaisuus opettaa näin. Tätä ei tosin mielellään sanota julki aivan näin selvästi. Mutta kun asian ymmärtävä laittaa liikkeen edustajan seinää vasten eikä päästä tätä venkoilemaan karkuun, tällainen tunnustus sieltä puristuu esiin.

Ehkä on hyvä sanoa rehellisyyden nimissä, että liikkeen sisällä on toki yksittäisiä ihmisiä, jotka näkevät pelastuksen välittymisen avarammin. Pyhä Henki ja anteeksiantamus toimii muuallakin. Peruskirkossakin on mahdollista pelastua. Mutta tämä ei ole liikkeen virallinen linja eikä sitä opeteta avoimesti.

Vanhoillislestadiolaisuus korostaa silti joka käänteessä arvostavansa luterilaista kirkkoa. Arvostaminen johtuu pelkästään kirkon yhteiskunnallisesta roolista. Kirkko kun pitää esillä oikeita arvoja, kastaa lapsia ja sillä on muutenkin merkittävä rooli yhteiskunnassamme.

Mutta teologisessa mielessä kirkolle ei juuri voi antaa mitään arvoa, koska se ei ole oikea kirkko. Sillä on kyllä aivan oikealta kuulostavat pelastuksen sanat ja muutenkin se näyttää kristilliseltä yhteisöltä, mutta siltä puuttuu kaikkein tärkein; Pyhä Henki ja anteeksiantamus. Näin se ei ole kirkko. Sillä on pelkästään jumalisuuden ulkokuori, mutta Henki puuttuu, ja sen mukana kaikki muu.

Eikö kirkko sitten johda ihmisiä vaarallisesti harhaan? Se lupailee pelastusta, mitä se ei pysty kuitenkaan välittämään. Tämähän on petoksista pahin. Tyynnytellään ihmisiä uskomaan, että heidän syntinsä ovat anteeksi, vaikka he ovat silti edelleen synneissään. Vanhoillislestadiolaisuus ei kuitenkaan tunnu olevan tästä huolissaan. Ehkä syy on se, että siellä uskotaan, ettei hengetön kirkko tosiasiassa pysty pettämään ketään.

Vanhoillislestadiolaisuus liittyy kolmannen uskonkappaleen selitykseen. Ihminen ei voi uskoa omalla voimallaan, vaan Pyhä Henki valaisee ja vetää hänet uskoon. Näin ollen kirkko ei pysty pettämään niitä, jotka Henki ottaa puhutteluun, sillä Henki vielä kyllä johdattaa heidät vanhoillislestadiolaisten seuroihin. Tästä syystä kirkon tyhjät synninpäästöt eivät aiheuta oikeaa vahinkoa kenellekään.

Ei herätysliike vaan lahko

[stextbox id=”custom”]Eikä se ole itsenäinen kirkkokuntakaan, koska se ei anna millekään muullekaan kristilliselle yhteisölle edes erossa olevien veljien statusta.[/stextbox]

Vanhoillislestadiolaisen liikkeen opetus on siis hyvin kaukana evankelisluterilaisen kirkon uskonymmärryksestä. Teologisesti katsottuna liike ei voi olla luterilainen herätysliike, koska se ei tunnusta luterilaista kirkkoa oikeaksi kirkoksi. Eikä se ole itsenäinen kirkkokuntakaan, koska se ei anna millekään muullekaan kristilliselle yhteisölle edes erossa olevien veljien statusta. Oikea termi vanhoillislestadiolaiselle liikkeelle onkin lahko. Lahko on kirkosta eronnut ryhmä, joka pitää itseään ainoana kirkkona.

Näin vanhoillislestadiolaisen liikkeen asema on melko erikoinen. Maailmassa ei taida olla mitään vastaavaa yhteisöä, joka omii pelastuksen vain itselleen. Lähin vertailukohta löytyy melko kaukaa; Jehovan todistajat ja Mormonit. Nämä kristillisvaikutteiset liikkeet pitävät itseään ainoina oikeina raamatullisen uskon perillisinä eivätkä he usko, että pelastus voisi välittyä minkään muun kirkkokunnan kautta. Näin opettaa myös vanhoillislestadiolainen liike.

On siis melko epäjohdonmukaista kutsua näin eksklusiivista liikettä luterilaisen kirkon sisällä toimivaksi herätysliikkeeksi. Tosiasiassahan kyse on teologisesta ja ekumeenisestakin skandaalista. Onneksi suomen kieltä ei osata muualla, niin eivät muut kirkot saa tietää opillisesta lehtolapsesta kirkkomme takapihalla.

Miten ongelma ratkaistaan?

Olen tässä esittänyt tilanteen tylysti ja suoraan. Arvatenkin vanhoillislestadiolaisen liikkeen edustajat yrittävät osoittaa, ettei analyysini pidä paikkansa. Tähänkin väistelyyn kirkossa on jo totuttu eikä sillä hämätä ketään.  Tosiasia on, ettei vanhoillislestadiolaisen liikkeen opetus mahdu luterilaisen kirkon itseymmärrykseen mitenkään.

Vanhoillislestadiolaisen teologisen ongelman esittely on helppoa. Realistisen ratkaisun keksiminen taas ei ole. Jos nuori Luther-säätiö ilmoittaisi opettavansa yhtä eksklusiivista pelastus- ja seurakuntaoppia, kirkkomme näyttäisi sille saman tien ovea. Mutta kun vanhoillislestadiolainen liike on toiminut kirkon helmassa jo yli sata vuotta, sille ei voi tuosta vaan tehdä samaa – vaikka sille olisikin teologiset perusteet.

En keksi itse realistista – siis sellaista, joka voitaisiin myös käytännössä tehdä – ratkaisua ongelmalle. Sen sijaan osaan ehdottaa, mitä kirkko voisi tehdä. Asia pitäisi nostaa pöydälle ja riitauttaa avoimesti. Paimenviran haltijoina piispamme ilmoittaisivat, että vanhoillislestadiolaisuuden oppi on epäluterilaista ja sen toivotaan siksi muuttavan sitä. Näin kirkko piispojen äänellä asettuisi kaikkien niiden puolelle, joita vanhoillislestadiolaisen liikkeen eksklusiivinen opetus on satuttanut kipeästi.

Vanhoillislestadiolaisuus voisi sitten keskuudessaan päättää, miten he reagoivat piispojen viestiin. Jos liike ei muuta opetustaan, kuten on oletettavaa, riitatilanne jää päälle. Mikään ei ehkä muuttuisi, mutta kortit olisi kuitenkin lyöty avoimesti pöytään. Piispat olisivat tehneet paimentyönsä ja jättäneet pallon vanhoillislestadiolaiselle liikkeelle.

Ehkä joku muu ehtii tähän ennen piispoja. Saattaa olla, että joku kirkon oppinut laatii tästä vielä teologisen kohukirjan, parhaassa tapauksessa vielä ensin kansainvälisellä kielellä. Sanottakoon vielä, ettei allekirjoittaneella ole intressejä tähän. Ehkä joku muu jo suunnittelee väitöskirjaa aiheesta.

GD Star Rating
loading...

  •  
  •  
  •  
  •  

Yksi kommentti »

  • KLhdesmki sanoo:

    Joku väittää, ettei tästä seurakuntanäkemyksestä ole haittaa. Ehkäpä seuraavat esimerkit valaisevat asiaa.

    Minulla oli kerran työtoveri helsinkiläisessä seurakunnassa. Olimme kavereita. Kerran – sattumalta – siteerasin keskustellessamme puheenvuorossani erästä Raamatunlausetta. Työtoverini pani äkkiä kädet korvilleen. Kun ihmetellen kysyin, miksi hän niin teki, sain vastauksen: ”En saa kuunnella Raamattua kuin vain oman seurakuntani julistajien suusta.” Olin kohdannut vanhoillislestadiolaisen.

    Toisen kerran rukoilin eräässä opiskelijatapahtumassa, että löytäisin joukosta edes yhden uskovan kaverikseni. Pian kohtasinkin kokouspaikan ulkopuolella tytön, jonka arvelin olevan odotusteni mukainen. Kysyin suoraan ja sain suoran myöntävän vastauksen. Sitten tuli testi: ”Tunnetko — julistajaa? Kielsin tuntevani. Tarkentava kysymys kuului: ”No tunnetko sitäkään johtavaa — pappia? Tiesin kyllä kyseisen papin kuuluvan vanhoillislestadiolaisiin, mutta rehellinen vastaukseni oli, en tunne. Testin tulos oli selvä: ”Et voi olla uskova, kun et tunne näitä henkilöitä.” Ystävyytemme loppui siihen.

    Kirkolliskokouksessa tapasin siellä pitkän uran tehneen rehtorin, joka kertoi kysyneensä vanhoillislestadiolaiselta kollegaltaan pelastumisen mahdollisuutta kirkon ja evankelisen herätysliikkeet tavoin uskovana. Vastaus oli selvä, et voi pelastua, kun et kuulu vanhoillislestadiolaisiin.

    Minulla oli kerra aikuinen oppilas, joka kuului vanhoillislestadiolaisiin. Aina, kun hänen kanssaan keskustellessani sivusin jotenkin Raamattua tai hengellisiä asioita, hän huomautti, ettei saisi puhua kanssani näistä aiheista. Kunnioitan hänen rajojaan. Olemme olleet puheväleissä jo yli 20 vuotta, mutta edelleenkään emme voi keskustella muista kuin nk. Maallisista asioista.

    Olen Karin viiltävän terävän analyysin ja kokemuksieni perusteella myös sitä mieltä, ettei ole piispoista rehellistä antaa tämän ongelman vain olla.7

    GD Star Rating
    loading...